Huonon käytöksen mitta täyttyy?
Viime viikolla minuun otti yhteyttä Aamulehden toimittaja Jussi Saarinen. Hän halusi jutella lasten ja nuorten lisääntyneestä kurittomuudesta. Juttu siitä syntyikin.
Jutun taustalla oli tällä kertaa kolumni, jossa opettajana toiminut sijainen oli saanut silmilleen kaikenlaista törkeyttä huomauttaessaan asiallisesti yläkouluikäiselle nuorelle puhelimen käytöstä.
Sanoin toimittajalle mielipiteenäni, että ei koetussa sinällään mitään tavatonta ole. Epäkunnioittavia, huonosti käyttäytyviä lapsia ja nuoria on ollut maailman sivu. Kyllä me tämän omasta nuoruudestamme muistamme.
Ero onkin siinä, että ennen nämä tämmöiset lapset ja nuoret olivat poikkeuksia. Jossain 25 oppilaan luokassa heitä saattoi olla joskus 1990-luvulla muutama. Nyt heitä saattaa olla vastaavan kokoisessa koululuokassa kymmenen tai enemmän.
Ongelma on siinä, että yhä useampi huonosti käyttäytyvä lapsi tai nuori ei tunnista opettajaa toiseksi ihmiseksi, aikuiseksi. Liian monen lapsen ja nuoren maailmansa pyörii heidän itsensä ympärillä.
Voin tahdollani ohjata kaikkea ja kaikkia
He ovat tottuneet saamaan kaiken, ihan kuin silloin pikkulapsi-iässä jolloin jokaiseen inahdukseen vastattiin. Liian monella lapsella ja liian monella teini-ikäisellä on mielessään harhainen käsitys itsestään suhteessa lähiympäristöön ja se on se, että voin ohjata omalla tahdollani kaikkia ja kaikkea, voin päättää ihan kaikesta.
Sillä ei ole yhtään väliä, onko tuo ihminen tuossa sattumoisin aikuinen vaiko kenties ikätoverini. Jos ja kun näin on päässyt käymään, ei sitten myöskään kyetä noudattamaan yhteisiä sääntöjä.
Koska aikuista ei tunnisteta, myöskään auktoriteetista ei voi enää puhua. Ja kuitenkin toimivaan kasvatukseen kuuluu, aina on aina kuulunut auktoriteetti. Tulkoon sanottua, että auktoriteetti on ihan eri asia kuin autoritaarisuus.
Toisin ilmaistuna (ja tästä on tällaisissa yhteyksissä jonkin verran keskusteltu): valta on ikään kuin väärällä tavalla alkanut valua alas. Se saattaa ollakin lapsella.
Mikä tätä synnyttää?
Ehkä voisimme katsoa peiliin. Yksi selitys on se, että olemme virheellisesti alkaneet ajatella, että parasta, modernia kasvatusta on jonkinlainen kumppanuus- tai kaverivanhemmuus.
Siis, että isä tai äiti voi samalla olla lapsensa paras kaveri. Ei se niin mene, eikä niin pitäisi olla, kasvatuksessa. Ei lapsi tarvitse kaverivanhempia. Kavereita saadaan päiväkodista, naapureista ja koulusta.
Pahimmillaan kaverivanhemmuus näkyy siten, että ihan kaikesta neuvotellaan ja lapset saavat tehdä päätökset pienimmistäkin asioista. ”Jere, haluaisitko mieluummin nakkia vai makaronia? Ai et vai. No, ota toinen leivos.”
Tämän seurausta on se, että liian monesta kodista löytyy pikkutyranni, joka sanelee säännöt ja jonka kiukunpuuskien tahdissa koko perhe tanssii. Arki on yhtä neuvottelua (jotka lapsi voittaa aina).
Ei se ole oikein lastakaan kohtaan.
Lapsen ja nuoren oikeus on saada tietää, mitkä ovat kunkin tilanteen pelisäännöt (kotona ja koulussa), missä kulkee soveliaan ja sopimattoman käytöksen raja, milloin syyllistytään törkeyteen, joka vaatii anteeksi pyytämistä ja kenties sovittelua, missä on viimeisin peräseinä, jonka yli ei mennä.
Kaverivanhemmuuden jonkinlainen sivuverso on se, että liian moni vanhempi suorastaan kerjää rakkautta lapseltaan. Eli tekee kaikkensa, ettei lapsi vain lakkaisi rakastamasta häntä. Niinpä vanhempi ei kiellä, eikä komenna lasta edes silloin, kun ehdottomasti pitäisi – siis ei myöskään tarjoa turvallisia rakenteita.
Ja tämän seurauksena lapsi jää jälleen siihen varhaislapsuuden epätodelliseen fantasiaan, että voi ikuisesti tahdollaan ohjailla vanhempiaan – myös opettajiaan.
Mitä pitäisi tehdä: meidän pitäisi vanhempina alkaa jälleen nähdä lapset lapsina ja nuoret nuorina. Eivät he ole pieniä aikuisia, eikä heillä ole siihen edellytyksiä. Edes teini-ikäisillä nuorilla ei ole, olivatpa miten varhaiskypsiä tai ”aikuismaisia” tahansa.
Nuorille pitäisi avata aikuisutta tavoitteena, jota kohti on syytä kasvaa. Aikuisuudessa on jotain niin ihailtavaa, että juuri sellaiseksi haluan kasvaa. Niinpä vanhemmalla on oikeuksia, mahdollisuuksia ja jopa salaisuuksia, joita lapsella ja nuorella ei ole.
Ja, on tässä muutakin
Meillä vanhemmilla on yksinkertaisesti niin kiire omissa Tärkeissä Menoissamme (lue: työ, harrastukset, omat parhaat kaverit), ettemme yksinkertaisesti ehdi viettää harmaan nuhruista aikaa lastemme ja nuortemme kanssa. Yhteisen ajan puutteen seurauksena olemme menettäneet tuntuman selkeään ja yksinkertaiseen kasvatukseen.
Yhä useammat vanhemmat myöntävät suurimmaksi kasvatusongelmakseen sen, ”etteivät saa otetta lapsiinsa”. He ovat kyllä kaikkensa yrittäneet, mutta kun ei. Lapset eivät tunnu korvaansa lotkauttavan. Yhä nuoremmista on tullut kovakorvaisia haistattelijoita.
Palaan tuohon puhumiseen. Joskus tuntuu, että hoidamme kasvatustakin pelkällä puheella. Nykykasvatuksessa puheen jalkoihin on jäänyt läsnäolo, kokemus toisen ihmisen lähellä olosta. Sainpas pidettyä puheeni, ja nyt voin hyvillä mielin tarkistaa viestit puhelimesta!
Se on synnyttänyt häpeän sekaista syyllisyyttä. Syyllisyyttä potevat vanhemmat pyytävät anteeksi yhteisen ajan puutetta lahjoilla – ja lapset elävät keskellä yltäkylläisyyttä. Monilla on materiaa niin paljon, että tukahtuvat tavararöykkiöiden alle.
Meidän pitäisi palata lasta kunnioittavaan ja rajoja asettavaan kasvatukseen. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuuntelee, on läsnä ja rakastaa – ja joka asettaa selvät rajat. Ruoka syödään ruoka-aikana, eikä herkkuja syödä joka päivä. Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä. Läsnäoloa ei korvata kivoilla vempeleillä.
Oh, en tiedä, pitäisikö tunnustaa, mutta kylläpäs vähän tämä avautuminen helpotti.
Juha, olet oikeassa kun kirjoitat, että ”Kaverivanhemmuuden jonkinlainen sivuverso on se, että liian moni vanhempi suorastaan kerjää rakkautta lapseltaan. Eli tekee kaikkensa, ettei lapsi vain lakkaisi rakastamasta häntä. Niinpä vanhempi ei kiellä, eikä komenna lasta edes silloin, kun ehdottomasti pitäisi – siis ei myöskään tarjoa turvallisia rakenteita.”
Mitä pitäisi tehdä?
Nyt tarvitaan aikuisten asennekasvatusta siihen, että lapsille pitää ihan oikeasti antaa aikaa – laatuajaksikin nimitettyä – eikä vain ostaa rakkautta lahjoilla, huvipuistoilla ja aina vain paremmilla älypuhelimilla.
Vanhan kansan lautapelit (esim. Monopoli, Afrikan Tähti, shakki), kortin peluu (Tikki, Maija jne.), tikan heitto ja kesä- ja talvikalastus kunniaan.
Pelien ja ihan tavallisten maanläheisten harrastusten ohessa tulee opeteltua ihan oikeaa elämää pelisääntöineen: oikeudenmukaisuutta, sääntöjen noudattamista ja oman vuoron odottamista. Ja aina ei ongellakaan kalaa tule – se pitää vaan hyväksyä.
Kuka tätä asennekasvatusta aikuisille antaisi? Suomen neuvolajärjestelmä on siihen ihan paras. Resursoidaan meidän neuvolat tähän aikuisten asennekasvatukseen. Neuvoloille voisi antaa myös enemmän roolia nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ehkä silloin voisi keksiä neuvolalle vähän vetävämmän markkinointinimen. Juha, mikähän se voisi olla?
Ilmoita asiaton viesti
Älä pidä ajatuksiasi kurissa (kura) vaan puhtaina. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Juha, katso sähköinen perhekeskus:
https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publis…
ja asiaan liittyvänä
https://www.innokyla.fi/web/tyotila7721638/materia…
PS. Juha, olisi mukavaa, jos kommentoisit asioita avaamissasi blogeissa 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Ongelma ei ole lapsissa ja nuorissa.
– Kasvatustieteen tohtori Anna-Liisa Lämsä
Se, että sopeutuu ja mukautuu sairaaseen yhteiskuntaan, ei ole tervettä.
————————-
Lääkärit huolissaan: lasten mielenterveysongelmat lisääntyneet rajusti – jopa alle kouluikäiset itsetuhoisia
Masennusoireita yli 20 prosentilla nuorista.
https://www.is.fi/perhe/art-2000005879966.html?fbc…
Ilmoita asiaton viesti
Juha Hakalan kirjoitus oli tyhjentävä.
Ongelman ydin on useimmissa nuorehkoissa vanhemmissa, jotka itse ovat kurittomina kasvaneet. Vielä 70- luvulta 80 -luvuilla kuri oli tärkeää kuten yleensäkin vanhempien kunnioitus.
90-luvun lama ajoi sen aikaisia vanhempia valtavat määrät ahdinkoon, jossa lienee eräs johdannainen välinpitämättömyyteen.
Muut asiat J.H. tuossa jo kuvaakin.
PS. Kurilla tarkoitan tottelevaisuutta pienen seuraamuksen varjolla.
Ilmoita asiaton viesti
35% – 40% siitä mitä lasten on tiedettävä koulussa, heillä ei ole siitä mitään hyötyä yksityis- ja/tai työelämässään. Jokainen aikuinen voi itse arvioida tuon % -osuuden.
40% on valtava psyykkinen taakka jota ilman lapset voivat paremmin. Noiden 40% lisäksi tulee kaikki ”tutkimukset” ja ”hoito” -kustannukset.
40% on valtava kustannus koulutuksen kokonaisbudjetista joka menee ”Kankkulan kaivoon”. Jos rahasta puhutaan, niin reformoimalla koulutoiminnan säästetään Valtiovallan/Kansan/Veronmaksajien varoja miljardeja.
Useinmiten lapsen koulupäivä, on psyykkisesti rasittavampi kuin aikuisen töissä käyvän henkilön työpäivä. Koulupäivän jäkeen he väsyneinä kohtaavat väsyneet vanhemmat. Ei ole ihme että liitokset repeilevät.
+ + +
6 § Yhdenvertaisuus
Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.
”LAPSIA on kohdeltava tasa-arvoisesti YKSILÖINÄ, ja heidän tulee saada vaikuttaa ITSEÄÄN koskeviin asioihin KEHITYSTÄÄN VASTAAVASTI.”
Sitä se teettää, kun lapsen henkilökohtaista lahjakkuutta/kutsumusta (josta johdonmukaisesti/lainmukaisesti kutsumusammatti) ei oteta koskaan huomioon.
Lapsen joka vasten henkilökohtaista lahjakkuuttaa vaaditaan ylisuoriutumaan jossakin oppiaineessa jossa hän on vähemmän lahjakas, se on periaatteessa sama kuin että vaatisi opettajaa työntämään huilun hanuriin ja soittamaan Säkkijärven polkkaa. Jos ei onnistu niin se on lopputili.
Ilmoita asiaton viesti
Kun nyt väität, että jopa 40 % oppimastasi on hukkaan heitettyä aikaa, etkä tule koskaan tarvitsemaan sitä tietoa elämässäsi, niin mistä sinä voit sen nyt jo tietää?
Minä en ainakaan ole koskaan saanut murentakaan tietoa, josta ei olisi jossain käänteessä ollut minulle jotain hyötyä, vaan päin vastoin, koen, että koulussa olisi voitu panostaa vieläkinenemmään moniin asioihin, joita olen joutunut myöhemmin ns. kantapään kautta oppimaan.
Siitä toki voidaan olla montaa mieltä, mitä meille kullekin tulisi opettaa, sillä meillä jokaisella on omat persoonalliset kykymme ja sitä kautta omat tarpeemme erilaisille tietopohjille, joten tässä palaan taas jo moneen kertaan perään kuulutamaani jakutuneen koulutuksen pariin, jossa jokaiselle opetettaisi tietyt perusvalmiudet ja jokainen voisi jatkaa siitä omien tarpeidensa ja taipumustensa mukaista teitä eteen päin. ei musiikkia pidä väkisin opettaa lapaille, joilla ei ole minkään valtakunnan kutsumusta tai taitoa sillä saralla tai matikan pitkä kurssi on matemaattiseti lahjattomalle pelkkää kidutusta ja samaan kastii voisin määrittää monia muitakin aineita. Sen sijaan yhteikunnallisille aineille olisi nykyistä paljon suurempi tarve ja ne voisivat kuulua jopa pakollisiin oppiaineisiin.
Tämä hiivatin taspäistävä koulujärjestelmä on täysin takapajuinen monellakin tapaa, sillä me emme ole samasta puusta veistettyjä, eikä meistä pitäisi sellaisia yrittä väkisin vääntämällä tehdä.
Ilmoita asiaton viesti
Ketään ei auta yhtään ”tieto” siitä minkälainen hallintomuoto oli Roomassa 2000 vuotta sitten. Ja omasta Valtiovallan/Kansan perustuslaista vuonna 2018 ei tiedetä mitään. Musta aukko sivistyksessä.
Ilmoita asiaton viesti
Jos luetun ymmärtäminen olisi sinulla samalla tasolla kuin länkytyksen tasosi, niin olisit ymmärtänyt, että minä juuri peräänkuulutan kouluihin mainitsemiesi, yhteikunnallisten asioiden parempaa ja laajempaa opetusta. Teille töks, töks -kielen käyttäjille saattaa olla hankalaa lukea liikaa sanoja, mutta silloin ei kannata tulla aukomaan päätäänkään.
Ilmoita asiaton viesti
Miksi ihmeessä aloit lyttäämään toista henkilöä?
Ja keskustelun aihe oli, että LAPSET JA NUORET eivät osaa käyttäytyä. Esimerkin kautta opitaan suuri osa asioista.
Minusta vastauksesi ei ollut hyvä esimerkki toisen mielipiteen kunnioittamisesta.
Ilmoita asiaton viesti
Kaverivanhemmuus on aina lapselle turvaton.
Usein kuulen, miten vanhempia kutsutaan nimillä. Sanat äiti tai isä, ovat jo tuolloin menetetyt.
Vanhempanaolo on vaativaa.
Lapsi kasvaa ulos ihanasta nyytistä, alkaa etsiä paikkaansa, uhmaa ja räyhää.
Ei siihen rakkauskaan riitä, kun pinna palaa!
Kuri, on hyvä sana. Kuri ei tarkoita alistamista, vaan rajoja.
Jokainen lapsi tarvitsee rajoja. Jos niitä ei ole, lapsen käytös puhuu niin kotona, koulussa kuin vapaa-ajalla.
Ilmoita asiaton viesti
Siinä epäilemättä vaikuttavat muutamat rakenteelliset asiat. Kun lapsia on nykyään vähän, on vanhemmilla enemmän aikaa juosta täyttämässä pikkuprinsessojen vaatimuksia, joten rajat helposti laajenevat.
Toinen on ehkä se, että nykyään ei enää ole ylisukupolvista lastenhoitoa, josta sitä kuria tulisi kokemuksesta. Vanhainhoito on ulkoistettu suurperhekodeista vanhankoteihin. Kun lapset saadaan yli 30:n vuoden ja jopa 40:n iässä, isoäidit ovat omassa kodissaan tai jo vanhainkodissa.
« Joskus tuntuu, että hoidamme kasvatustakin pelkällä puheella. Nykykasvatuksessa puheen jalkoihin on jäänyt läsnäolo, kokemus toisen ihmisen lähellä olosta.»
Ymmärsinkö oikein, että ”läsnäolo” on uusin kaunisteltu termi väkivallan käytölle?
Sinällään ei pitäisi tarvita suoranaista kuritusväkivaltaa, mutta käytännössä ero väkivallan ja pakottamisen välillä on aika abstrakti. Molemmissa käytetään voimaa ja fyysinen epämiellyttävyys voi pakottamisessa olla väkivaltaa vastaavaa.
Kun ei enää olla totuttu käyttämään väkivaltaa ja pidetään sitä suurimpana pahana, on kynnys tarpeelliseenkin pakottamiseen ja fyysiseen ohjaamiseen ehkä suuri. Mieluummin yritetään käskeä tai kaikkein mieluiten selittää ja neuvotella, mikä olisi se aikuisten välinen sivistynyt tapa, joka on meillä useimmilla aika selkärangassa. Siinä helposti tulee myös kilpailua vanhempien välillä, että ei haluta olla se voimakeinoja käyttävä.
Ilmoita asiaton viesti
Vanhemmat ovat ensisijaiset kasvattajat. Isovanhempien rooli kasvattajana on turvanantajan, ei kasvattajan.
Ilmoita asiaton viesti
Voi olla että ennenvanhaan oli niin, mutta suuremman osan virkeimmästä ajastaan lapset viettävät koulussa.
Ilmoita asiaton viesti
Virkein valveillaoloaika ei muuta muuksi sitä, miten lapsen turvallisuus näkyy käyttäytymisessä.
Turvallisesti kiintynyt lapsi etsii ratkaisuja, ei väkivaltaa.
Ilmoita asiaton viesti
Ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesa on aina vnhemilla. Me emme elä Neuvostoliitossa. Senkin olisit oppinut varmaan, jos olisit kuunneellut tunnilla.
Ilmoita asiaton viesti
Eli jomman kumman tai molempien vanhempien on oltava mukana myös koulussa?
Virkeimmän osan ajastaan lapsi viettää koulussa ja noin 35% – 40% siitä mitä koulussa on tiedettävä, siitä lapsella ei ole minkäänlaista hyötyä yksityis- ja/tai työelämässään (kysytty 50000 vanhemmalta ja lapilta/nuorilta). 35% – 40% on valtava psyykkinen taakka lapselle. Lasten koulupäivä on usein psyykkisesti rasittavampi kuin aikuisen työssä käyvän henkilön työpäivä.
Jokainen aikuinen kykenee arvioimaan tuon % -määrän saamastaan koulutuksesta.
Vika ei ole vanhemmissa eikä lapsissa (kotona), vaan koulutuksessa.
Se opettajien ”auktoriteettisuus” on historiassa suuntautunut väärään suuntaan ja ”mopo on pikkuhiljaa karkaamasta käsistä”. Opettajanhan kuuluu arvioida mitä, miten ja kuinka paljon opetetaan ja jos ilmenee että ”jotain on pielessä”, hänen kuuluu ilmoittaa asiasta eteenpäin että muutos parempaan saadaan aikaan – eikä moittia vanhempia tai lapsia jolloin muutosta parempaan ei tapahdu vaan pikemminkin päinvastoin (niinkuin on käynyt).
Se on jopa yhdellä lauseella vaadittu Suomen Valtiovallan/Kansan Perustuslaissa (2§) :
”6 § Yhdenvertaisuus
Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.”
Tarkennettuna tässä : ”Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.”
ja 2§ ”Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.”
Sillekkin voi jotain, että opettajat eivät tiedä Suomen Valtiovallan/Kansan tärkeimmästä dokumentista – Perustuslaista – ilmeisesti mitään. Jos ei tiedä niin tietämättään voi rikkoa lakia ja käyttäytyä tai opettaa sellaisia asioita ja/tai sellaisella tavalla että häiritsee lapsen mieltä. Tulos on se mitä on.
Ilmoita asiaton viesti
Erinomaisen raikas puheenvuoro! On olemassa ikävä ongelma, mainitaan syyt jotka ovat siihen johtaneet ja esitetään ratkaisu. Kuulostaa helpolta mutta aika harvoin saa lukea näin johdonmukaista tekstiä, ilman syyllistämistä ja turhaa tunnepitoisuutta.
Kielellä on suuri merkitys ja yhteiskuntakin voisi miettiä tekosiaan hämärtäessään – tarkoitushakuisesti? – käsitteitä. Mitä järkeä on kutsua päiväkoti-ipanoita ”varhaiskasvatuslaitoksen asiakkaiksi”? Ja ylipäänsä sekoittaa käsitteitä kasvatus ja opetus? Kasvatus on vanhempien tehtävä, opetus koululaitoksen. Toki nämä joskus menevät limittäin, mutta pääasiassa kuitenkin näin.
Tänään HS:ssä kirjoitti kauppa- ja kasvatustieteiden opiskelija ”Pirstaleinen työelämä uuvuttaa nuoret”-otsikolla mielipiteen joka oli aika hyytävää luettavaa siitä miten yhä useampi 16-29-vuotias nuori jää sairauseläkkeelle. Varsinkin viimeisen lauseen asenne oli pelottava.
Ilmoita asiaton viesti
Harvinaisen tasapainoinen ammattilaisen analyysi nykykasvatuksen ongelmista.
Vähän samanlaista ymmärtävää tiedon ja arjen ongelmien viisasta pohdintaa kuin lastenpsykiatri Jari Sinkkosella
Ilmoita asiaton viesti
Luokanopettajan töitä vuosia tehneenä en tunnista ”lapsen narsismin” lisääntymistä koska useimmat koulun ongelmat ovat yhteisöpedagogisia ja -sosiaalisia ongelmia.
Se tarkoittaa sitä että ongelmat näkyvät ryhmässä ja toisten kanssa, ei niinkään kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa.
Kaverivanhemmuus on mulle näyttäytynyt lähinnä korkeammin koulutetun, hyvinvoivan keskiluokan ilmiönä, ja silloin lapsen taustaresurssit ovat jo valmiiksi paremmat. Enemmän minä olen nähnyt liian kovaa kuria tai täydellistä välinpitämättömyyttä.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos puheenvuorosta. Täyttä asiaa – ja rakkautta nuorisoa kohtaan. Tulihan sitä oltua opettajana 33 vuotta. Viimeiset rumien sanojen kuuntelemista ja ”äänen korottamista”. Vanhemmista sai joskus tukea, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että ”nuori on kiltti kotona”. Monet pelkäsivät viedä muistutuslappua kotiinsa. Vaikka maaseudulla oli rankkaa viimeiset vuodet, oli kaupungissa (Hesassa) vielä rankempaa kun olin joskus kavereitten sijaisena. 1970-luku oli myös rankkaa, kun politiikka ym. pyrki kouluun. – Usein vanhempien aatteet ja arvot tunkevat lasten puolueettomaan elämään. – Muutamien tuttujen ”kaverivanhempien” lapsista tuli villejä, pahantekijöitä , jopa huumeitten käyttäjiä. ”Vapaa” tai hemmotteleva kasvatus ei ole rakkautta ensinkään. Heitteillejättöä pikemmin.- Väsymystä ei voi syyttää, sillä sodan jälkeen varsinkin jälleenrakentajilla oli raskasta ja uuvuttavaa työtä sekä henkisesti että hengellisesti, mutta vanhemmillamme oli rakkautta lapsille ja rajat olivat selvät.
Ilmoita asiaton viesti
Sain puolentoistatunnin puhelun Ruotsista, kun erehdyin poistamaan riehuvan teinin luokasta. Teinin äiti syyllisti minut mobbaamisesta ja kertoi kuinta Ruotsissa on kiellettyä moinen toiminta. Keinot ovat vähissä, kun koululaiset ottavat vallan luokassa. Tähän nyt sitten kaikilta onnistuneilta kasvattajilta hyviä neuvoja. Itse en kokenut työurani aikana kurin löystymistä kuin älypuhelimien käytön osalta, johon oppilaitoksellakin oli vielä keinovalikoimat hukassa. Älypuhelimet olivat vielä uusia ja outoja opettajienkin elämässä.
Kasvatusgurut hehkuttivat juuri kaveruutta ja aikuisuuden unohtamista nuorten kanssa toimittaessa. Kavatusgurut ja -terapeutit tekevät suurta vahinkoa uusien menetelmien kehittelemisessä. Vuosituhantinen kasvatustietoisuus on yhtä-äkkiä tullut kelvottomaksi uusien virtausten myötä. Mikäpä siinä, lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja tuskin niin täydellisesti epäonnistutaan kouluissakaan, etteikö tuleva sukupolvi kanna kiitettävästi vastuuta yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Luulen, että jopa paremmin kuin aikaisemmat sukupolvet.
Ilmoita asiaton viesti
Kunpa mahdollisimman moni isä ja äiti lukisi ajatuksen kanssa Hakalan analyysin tyrannilapsista ja kiireisistä kaverivanhemmista, sisäistäisi ja ottaisi onkeensa.
Pahaan suuntaan on vanhemmuus ja lapsena olo kehittymässä, toivottavasti ei ongelmia hoideta yhä enemmän vastuuta pakoilemaala, laastarilla (laitoksissa ”kasvatus”) vaan lapsen etua ymmärtävällä vanhemmuudella.
Ilmoita asiaton viesti
Kommenttiini nro 1 lisäyksenä:
1.11.2018: – – ”Jos lapsiperheiden hyvinvointia todella halutaan parantaa, valtion strategiavelvoitteet kunnille pitäisi purkaa. Kunnille tulisi tarjota tukea kuntastrategiaan perustuvien toteuttamissuunnitelmien muuttamisessa vaikuttavaksi toiminnaksi.” – –
– – ”Loppujen lopuksi kysymys on hyvin yksinkertaisista asioista. Tiedossa on, miten ”sana muuttuu lihaksi” eli suunnitelmat siirtyvät käytännöiksi ja vaikuttavuudeksi.
– Esimerkiksi lisää lapsiperheiden kotiapua, perhetyötä joka yhdistetään neuvolaan, päiväkotiin ja kouluun, ohjattua vertaistukea, nuorisotyötä kouluun – on tiedetty 30 vuotta, että tarvittavat asiat ovat hyvin yksinkertaisia.” – – [Lisää Hämeenlinnan kaupungin strategiajohtajan Markku Rimpelän ajatuksia alla olevasta linkistä]
https://kuntalehti.fi/uutiset/sote/lapsiperheiden-…
Ilmoita asiaton viesti
Ihan hyvä kirjoitus! Mutta lisäisin tähän oman näkökantani asiasta. Yksi osa totuutta on, että olemme sellainen sukupolvi, joka on kasvanut joko vanhempien tai isovanhempienkin osalta kovassa kurissa ja kun kasvatusmenetelmät ovat muuttuneet aika rajusti siitä ja meidän pitäisi osata yhtäkkiä kasvattaa aivan erilaisin kasvatusmenetelmin kuin vanhempamme. Ja kun meihin on sisäänrakennettu se kurilla kasvattaminen, niin muutos ei tapahdu hetkessä. Ei itseään voi muuttaa sormiaan napauttamalla tai sitä järjestelmää mitä koko lapsuus ja nuoruus on taottu. Siihen täytyy tehdä kovasti työtä ja siinä joutuu usein neuvottomuuden eteen, kun pää sanoo toista, vaikka ajatus ja suunta olisi aivan toinen. Sitä jotenkin lamaantuu tai menee toiseen äärilaitaan kasvatuksessa. Syyllistämisen sijaan tarvittais edelleen tukea vanhemmuuteen, helposti saatavilla olevaa. Ei vanhemmat aina tahallaan kasvata lastaan väärin. Moni tahtoisi onnistua, mutta se muutoksen tekeminen on niin voimia vievää ja siihen tarvitaan kovaa tahtoa ja tukea!
Ilmoita asiaton viesti
Päiväkotien ryhmäkoot ovat jo kasvaneet ja nyt kasvatetaan myös päiväkotien kokoja taustalla lopulta taloudelliseet syyt. Lapset ovat aktiivisimman aikansa päivästä varhaiskasvatuksen piirissä, jossa olisi varsin suotavaa kasvattajien kyetä olemaan läsnä ja saatavilla. En tiedä, miten se näissä laitoksissa onnistuu.
Mielestäni ei ole ole olemassa laatuaikaa lasten kanssa. Kaikki aika, minkä olemme heidän kanssaan, on laadukasta. Ja siitä on vastuu meillä aikuisilla ja päättäjien tulisi luoda sille varhaiskasvatuksessa turvallinen perusta, joka kantaa koulumaailmaan.
Ilmoita asiaton viesti
Hieno puheenvuoro.
Ilmoita asiaton viesti
Lapsi oppii kotona kunnioittamaan toista ihmistä tai sitten ei. Lapsi oppii kotona empatiaa tai sitten ei. Lapsi oppii kotona puhumaan asiallisesti toiselle ihmiselle tai sitten ei. Kaikki perustuu mallioppimiseen, harjoittelemiseen sekä palautteeseen. Lapsi peilaa näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa.
Ilmoita asiaton viesti
Vaikka kotona opetetaan ja oppii, se ei merkitses sitä että painetta päinvastaiseen ei ole olemassa kodin ulkopuolella.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005886459.html
Ilmoita asiaton viesti
Voihan lapsi oppia kotona kunnioitusta ja empatiaa, tai puhumaan asiallisesti, mutta on tieteen todistama tosiasia (mm. J. Tervon väitöskirja), että kaveripiiri määrää käytöksen toteutumisen. Jos on teini epäonnekseen liittynyt ”väärään” kaveripiiriin, niin kodin opeilla on hyvin vähän merkitystä nuoren omaksumaan käytökseen. Esimerkiksi anarkistiset liikkeet, kuten jotkut skeittiporukat, ovat suosittuja joidenkin nuorten keskuudessa. Tällaisiin ryhmiin kuuluminen voi johdattaa lapsen rikoksiin ja/tai huumeisiin.
Miksi mainitsin skeittaajaporukan anarkistisen ryhmän esimerkkinä, niin olen haastatellut skeittiporukan nuoria ja he itse ovat maininneet lain kunnioituksen puutteen ja huumeet. Osasyynä varmaan on heidän saamansa kielteinen palaute harrastuksestaan. Metelöivä skeittiporukka on punainen vaate monelle kaupunkilaiselle, vähän niinkuin päristelevät mopopojatkin.
Ilmoita asiaton viesti
Meidän pitäisi. Pitäisi Mitä? On pidettävä, tehtävä jne.
Ilmoita asiaton viesti