Huonon käytöksen mitta täyttyy?

Viime viikolla minuun otti yhteyttä Aamulehden toimittaja Jussi Saarinen. Hän halusi jutella lasten ja nuorten lisääntyneestä kurittomuudesta. Juttu siitä syntyikin.

Jutun taustalla oli tällä kertaa kolumni, jossa opettajana toiminut sijainen oli saanut silmilleen kaikenlaista törkeyttä huomauttaessaan asiallisesti yläkouluikäiselle nuorelle puhelimen käytöstä.

Sanoin toimittajalle mielipiteenäni, että ei koetussa sinällään mitään tavatonta ole. Epäkunnioittavia, huonosti käyttäytyviä lapsia ja nuoria on ollut maailman sivu. Kyllä me tämän omasta nuoruudestamme muistamme.

Ero onkin siinä, että ennen nämä tämmöiset lapset ja nuoret olivat poikkeuksia. Jossain 25 oppilaan luokassa heitä saattoi olla joskus 1990-luvulla muutama. Nyt heitä saattaa olla vastaavan kokoisessa koululuokassa kymmenen tai enemmän.

Ongelma on siinä, että yhä useampi huonosti käyttäytyvä lapsi tai nuori ei tunnista opettajaa toiseksi ihmiseksi, aikuiseksi. Liian monen lapsen ja nuoren maailmansa pyörii heidän itsensä ympärillä.

Voin tahdollani ohjata kaikkea ja kaikkia

He ovat tottuneet saamaan kaiken, ihan kuin silloin pikkulapsi-iässä jolloin jokaiseen inahdukseen vastattiin. Liian monella lapsella ja liian monella teini-ikäisellä on mielessään harhainen käsitys itsestään suhteessa lähiympäristöön ja se on se, että voin ohjata omalla tahdollani kaikkia ja kaikkea, voin päättää ihan kaikesta. 

Sillä ei ole yhtään väliä, onko tuo ihminen tuossa sattumoisin aikuinen vaiko kenties ikätoverini. Jos ja kun näin on päässyt käymään, ei sitten myöskään kyetä noudattamaan yhteisiä sääntöjä.

Koska aikuista ei tunnisteta, myöskään auktoriteetista ei voi enää puhua. Ja kuitenkin toimivaan kasvatukseen kuuluu, aina on aina kuulunut auktoriteetti. Tulkoon sanottua, että auktoriteetti on ihan eri asia kuin autoritaarisuus.

Toisin ilmaistuna (ja tästä on tällaisissa yhteyksissä jonkin verran keskusteltu): valta on ikään kuin väärällä tavalla alkanut valua alas. Se saattaa ollakin lapsella.

Mikä tätä synnyttää?

Ehkä voisimme katsoa peiliin. Yksi selitys on se, että olemme virheellisesti alkaneet ajatella, että parasta, modernia kasvatusta on jonkinlainen kumppanuus- tai kaverivanhemmuus.

Siis, että isä tai äiti voi samalla olla lapsensa paras kaveri. Ei se niin mene, eikä niin pitäisi olla, kasvatuksessa. Ei lapsi tarvitse kaverivanhempia. Kavereita saadaan päiväkodista, naapureista ja koulusta.

Pahimmillaan kaverivanhemmuus näkyy siten, että ihan kaikesta neuvotellaan ja lapset saavat tehdä päätökset pienimmistäkin asioista. ”Jere, haluaisitko mieluummin nakkia vai makaronia? Ai et vai. No, ota toinen leivos.”

Tämän seurausta on se, että liian monesta kodista löytyy pikkutyranni, joka sanelee säännöt ja jonka kiukunpuuskien tahdissa koko perhe tanssii. Arki on yhtä neuvottelua (jotka lapsi voittaa aina).

Ei se ole oikein lastakaan kohtaan.

Lapsen ja nuoren oikeus on saada tietää, mitkä ovat kunkin tilanteen pelisäännöt (kotona ja koulussa), missä kulkee soveliaan ja sopimattoman käytöksen raja, milloin syyllistytään törkeyteen, joka vaatii anteeksi pyytämistä ja kenties sovittelua, missä on viimeisin peräseinä, jonka yli ei mennä.

Kaverivanhemmuuden jonkinlainen sivuverso on se, että liian moni vanhempi suorastaan kerjää rakkautta lapseltaan. Eli tekee kaikkensa, ettei lapsi vain lakkaisi rakastamasta häntä. Niinpä vanhempi ei kiellä, eikä komenna lasta edes silloin, kun ehdottomasti pitäisi – siis ei myöskään tarjoa turvallisia rakenteita.

Ja tämän seurauksena lapsi jää jälleen siihen varhaislapsuuden epätodelliseen fantasiaan, että voi ikuisesti tahdollaan ohjailla vanhempiaan – myös opettajiaan.

Mitä pitäisi tehdä: meidän pitäisi vanhempina alkaa jälleen nähdä lapset lapsina ja nuoret nuorina. Eivät he ole pieniä aikuisia, eikä heillä ole siihen edellytyksiä. Edes teini-ikäisillä nuorilla ei ole, olivatpa miten varhaiskypsiä tai ”aikuismaisia” tahansa.

Nuorille pitäisi avata aikuisutta tavoitteena, jota kohti on syytä kasvaa. Aikuisuudessa on jotain niin ihailtavaa, että juuri sellaiseksi haluan kasvaa. Niinpä vanhemmalla on oikeuksia, mahdollisuuksia ja jopa salaisuuksia, joita lapsella ja nuorella ei ole.

Ja, on tässä muutakin

Meillä vanhemmilla on yksinkertaisesti niin kiire omissa Tärkeissä Menoissamme (lue: työ, harrastukset, omat parhaat kaverit), ettemme yksinkertaisesti ehdi viettää harmaan nuhruista aikaa lastemme ja nuortemme kanssa. Yhteisen ajan puutteen seurauksena olemme menettäneet tuntuman selkeään ja yksinkertaiseen kasvatukseen.

Yhä useammat vanhemmat myöntävät suurimmaksi kasvatusongelmakseen sen, ”etteivät saa otetta lapsiinsa”. He ovat kyllä kaikkensa yrittäneet, mutta kun ei. Lapset eivät tunnu korvaansa lotkauttavan. Yhä nuoremmista on tullut kovakorvaisia haistattelijoita.

Palaan tuohon puhumiseen. Joskus tuntuu, että hoidamme kasvatustakin pelkällä puheella. Nykykasvatuksessa puheen jalkoihin on jäänyt läsnäolo, kokemus toisen ihmisen lähellä olosta. Sainpas pidettyä puheeni, ja nyt voin hyvillä mielin tarkistaa viestit puhelimesta!

Se on synnyttänyt häpeän sekaista syyllisyyttä. Syyllisyyttä potevat vanhemmat pyytävät anteeksi yhteisen ajan puutetta lahjoilla – ja lapset elävät keskellä yltäkylläisyyttä. Monilla on materiaa niin paljon, että tukahtuvat tavararöykkiöiden alle.

Meidän pitäisi palata lasta kunnioittavaan ja rajoja asettavaan kasvatukseen. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuuntelee, on läsnä ja rakastaa – ja joka asettaa selvät rajat. Ruoka syödään ruoka-aikana, eikä herkkuja syödä joka päivä. Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä. Läsnäoloa ei korvata kivoilla vempeleillä.

Oh, en tiedä, pitäisikö tunnustaa, mutta kylläpäs vähän tämä avautuminen helpotti.

vaskaaja
Kokkola

Juha T Hakala, kasvatustieteen professori, tietokirjailija

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu